Aivan järkyttävä kiire, sotkuinen kämppä, tyhjä jääkaappi, rästissä olevia koulutehtäviä, ihmissuhdeselvittelyä.. AARGH! Illalla päätin että kiitos riittää tätä lajia, tartuin puhelimeen ja rimpautin äidille: "Toki saat tulla kotiin, milloin tullaan junalle vastaan?" Seuraavan päivän töiden jälkeen siis istuinkin jo junassa autuaan älytön hymy naamallani ja katselin kun maisemat muuttuivat taloista ja betonista puuihin ja peltoihin. Ihminen tarvii ympärilleen tilaa hengittää. Miksei se vain mene jakeluun vaan toistuvasti ajaa itsensä toistuvasti valheelliseen "pakko jaksaa!"-puristukseen.
Iskän kyydissä kotiin ja kotiovella äiti koiran kanssa odottamassa:"Kiva kun tulit, milloin olet viimeeksi syönyt?" Lapseksi sitä jotenkin aina huomaa taantuvansa kotiin mennessään, mutta kai se on terveellistä muistella välillä sitä tosiasiaa, ettei ehkä ihan kaikki taidakaan olla niin paljon itsestä kiinni kun koettaa uskotella. Pienenä ajatteli aikuisuuden olevan sitä, kun osaa ja tietää kaiken, ainakin melkein. Nyt isona ja aikusuuteen kasvavana sitä huomaa että jaha, aikuisuus onkin sitä, että huomaa kuinka pihalla on kaikesta, mutta silti on osattava. Kai sitä harjoittelemalla ja pari kertaa kämmäämällä oppii sitten osaamaankin.
Ihanaa oli istua äidin kattamaan kynttiläkoristeltuun iltapalapöytään ja katsella kuinka pihavaahterat olivat jo pukeutumassa syksyyn. Liikenteen melua ei ole, kuulee omat ajatuksensa, tinnityksensä ja tyytyväisyyden läpi vielä senkin kun äiti kyselee kuulumisia. Kaupunkilaisilla on elämässään vaihtoehtoja ja enemmän muutenkin kaikkea tarjolla, mutta hämärtyvään iltaan katsellessa herää kysymys: onko se sittenkään sen parempaa? Levollisuus kun tuntuu niin kovin usein löytyvän yksinkertaisuudesta, siitä ettei ole kuin kaikkein tärkeimmät asiat, joihin ajatuksensa hajauttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti